Viime viikolla alkoi kokopäivätyö, joka jatkuu tähän tietoon maaliskuun alkuun saakka. Työstä olen ollut innoissani, sillä työ on mielenkiintoista ja tuntuu itselle sopivalta paikalta. Työporukka on mahtava ja etätyömahdollisuus suurimman osan ajasta. Olenkin ollut todella kiitollinen työpaikasta, sillä opiskelijana säännöllinen palkka ja työkokemus on hyväksi. Ylipäätään saa olla tyytyväinen, että on töitä, sillä se ei tosiaankaan ole itsestäänselvyys.

Samalla toisaalta on tullut todettua, että ei se opiskelu olekaan niin läpihuutojuttu kokopäivätyön ohessa, kuin mitä kuvittelin. Ennen töiden aloitusta pohdin vain, että sehän on puhtaasti aikataulukysymys: aikatauluttaa arjen fiksusti ja huolehtii lepäämisestä, niin mikäs siinä sen kummallisempaa voisi olla? Osalle tämä varmasti toimiikin oikein hyvin, mutta tulin unohtaneeksi, että en kuulu siihen osaan. Pikemminkin olen se tyyppi, joka stressaa liian tiukoista aikatauluista, jättää monesti asiat viime tippaan ennen deadlineja, kärsii motivaatiopuutteesta, jota laiskottaa ja no... ylipäätään, jolla elämä menee eri tavalla, kuin suunnittelee. Ja joka toimii usein hyvinkin epärationaalisesti tai miten olisi ylipäätään järkevää toimia. Tällä viikolla naureskelin työkaverille sitä, että osaan tehdä nättejä suunnitelmia ja kaavioita opiskelun suhteen, mutta ne unohtuvat aika nopeasti käytännössä.

Aiemmassa blogipostauksessa kerroinkin siitä, miten rutiinin muodostaminen on ollut haastavaa ja työpäivien jälkeen en ole oikein jaksanut opiskella. Samalla huomaan kamppailevani oman opiskelijaidentiteettini kanssa jälleen. Tuntuu usein, että olen todella huono ja että muut pääsykokeeseen opiskelevat ovat niitä parhaimpia arvosanoja kouluissa kahmineita, jotka ovat tottuneet puurtamaan työpöydän ääressä pöytälampun kelmeässä valossa ja jotka onnistuvat työssä, harrastuksissa ja pääsykoeluvuissa täydellisesti. Joiden tavoitekäyrät ampaisevat kohti taivasta, aihealueiden osaamisympyrät hohtavat vihreinä ja joille kertaustehtävien tekeminen on vain nautinto. Heidän rinnallaan olen minä, jonka tekisi mieli vaan huutaa koko maailmalle, että tästä ei tule mitään ja heittää opiskeluvihkot seinään ja luovuttaa.

Mutta en luovuta ja samalla tiedostan, miten kärjistynyt kuvaus tuo edellinen oli. Mutta jotakin siitä silti on omassa mielessäni: järjellä ajatellen tiedän, että kovalla työllä kuka vain pääsee lääkikseen ja se voin olla minä, mutta samalla oma mieli kuiskii, että tiedän, mitä teit viime viikolla ja se ei ollut opiskelu. 

Töiden lisäksi haastetta on tuottanut tämän hetkiset yliopisto-opinnot, jotka ovat loppusuoralla ja vaativat omanlaisensa panostuksensa nekin. Tällä hetkellä tärkeää olisikin saada innostusta ja uskoa takaisin koko projektiin. Ylipäätään saada realistisia viikkoaikatauluja ja itseään tekemään asioita, eikä vain katsomaan YouTubesta kivoja videoita silloin, kun pitäisi opiskella. Tänään olenkin lueskellut Mafyn opiskeluopasta ja siitä tarkemmin aikataulutusta. Tarvitsen toimivamman systeemin, aikataulutuksen ja kalenterin tähän kaikkeen. Haluan saada arjen taas hallintaan ja lääkisprojektin etenemään! Haluan ehtiä opiskella mahdollisimman paljon ennen kuin pääsykoe koittaa. Haluan onnistua tässä! Tuntuu, että Mafy tarjoaa parhaat mahdolliset eväät tähän ja minun tehtäväkseni jää toimia.